Kyllä kylpeminen on kivaa!

Kiitos keväisten rapakelien! Ulpu neiti on saanut jo ensimmäiset kokemuksensa myös suihkussa käymisestä.

Kapaloitu labradorinnoutaja

Ei tule tästä noutajasta ainakaan vesikammoista, sen verran innokkaasti suihkussa touhusi, kun mahan alusta pestiin. Mutta tämähän vain on hyvä asia, kun ottaa huomioon neidin rodun ja sen, että labradorejahan käytetään paljon metsälintujen järvestä noutamiseen. Ikäväkseni Minniä ei ole koskaan kukaan moiseen käyttänyt, kun ei ole lähipiirissä lintumiehiä.

Ja mikä Ulpusta oli ihaninta, tapahtui vasta suihkussa käymisen jälkeen. Kiedoin Ulpun pyyhkeen sisään, kuin kapaloidun lapsen ja pidin hetken aikaa sylissäni. Pikku prinsessa nukahti siihen välittömästi. Oliko lie niin mukava olla vai liian rankka päivä takana?

 

Pentuperheen arkea; pissa-kakkarallia ja tavoille opettelua :D

Kyllä voi pentujen tavoissa eroja! Sen sain tuumata heti alkuun pikkuneidin kotiuduttua. Ensimmäisinä päivinä neiti pissasi sisällä vaan sanomalehden päälle ja kakat teki ainoastaan ulos. Minni kun ei osannut tuossa iässä kumpaakaan kotiutuessaan.

Toisaalta Minni olikin varsin helppoa opettaa suoraan tekemään kaikki tarpeensa ulos, mutta ottihan se aikansa tuolloinkin ja mistä tiedän vielä tässä vaiheessa kuinka nopea uusi pentu on oppimaan.

Niin onhan tällä pennulla tosiaan nimikin!

Se on Ulpu.

Mutta siis ensimmäisinä päivinä tilanne oli Ulpun kanssa tuo. Muutaman päivän kuluttua neiti kuitenkin alkoi pissailemaan minne sattuu ja kakatkin saattoivat välillä löytyä eteisen maton päältä. Tiedän, matot pois, kun pentu tulee taloon. Eteisessä meillä on pieni “räsymatto”, jonka jätin paikoilleen ihan tarkoituksella. Ja se on sitä paitsi niin pieni, että sen voi aina tarvittaessa pestä pyykkikoneessa.

No sitten kului taas muutama päivä ja palattiin “alkuperäiseen”. Kakat vain ulos (herätti vaikka kesken yön, jotta pääsi ulos kakalle), mutta pissat sanomalehden päälle. Nyt koittanut neitiä kovasti palkita ulkona “lenkkeillessä”, teki kumman tarpeen tahansa, jotta oppisi, että ulos tekemällä saa namia ja kehuja!

Mutta vielä siis sisäsiistiksi opettelu vaiheessa, mutta suunta taitaa olla taas ihan oikea

Ulpu alkaa kotiutua…

…ja mistäkö tämän olen huomannut? No siitä, että neidille on alkanut ruokakin maistua aivan eri tavalla kuin kotiutuessa..

Muutamana ensimmäisenä päivänä teki nimittäin tiukkaa, että saimme Ulpulle syötettyä tarvittavan “vuorokausiannoksen” ruokaa, koska tuntui, ettei Ulpulla ollut missään vaiheessa oikein nälkä. Nyt kun aikaa on kulunu, neiti söisi enemmän mitä tarvitsee. Eli tästä voimme päätellä, että tyttö on täysin terve labradorinnoutaja (ruokahalunsa puolesta) ja nyt jo kotiutunut. Epäilen, ettei ruoka maistunut neidille alkuun vaan sen vuoksi, että asuinpaikka oli vielä uusi ja hajut olivat uudet. Ehkä Ulpu oli “vieraskorea”?

Minnin hermot kovilla!

Leikkiä piisaa, vaikkei Minni aina jaksaisikaan.

Vaikka annan koirieni jo nyt leikkiä vapaasti keskenään, on minun välillä pakko mennä välillä väliin. Huomaan Minnin ilmeistä ja eleistä, kun se tulee minulta pyytämään lepotaukoa. Ymmärtäähän tuon, kun pentu härnää Minniä koko ajan leikkimään ja jos Minni ei innostu, nappaa Ulpu naskaleillaan kiinni Minnin korvaan, kaulaan, niskaan, häntään tai mihin ikinä ehtii kiinni. Kun taas Minni ylilempeänä “äitihahmona” ei edes ärähdä tästä pennulle, vaan pelkästään vinkaisee, kun sattuu ja yrittää varoen rimpuilla irti naskaleiden otteesta.

Minni on koko ikänsä ollut luonteeltaan juuri tuollainen lempeä “kaikkien kaveri”, joka ei ärähdä kenellekkään. Uusia tuttavuuksia tavatessaankin Minni kääntää päänsä ja alistuu, oli uusi tuttavuus sitten minkä ikäinen tai kokoinen tahansa.

Ehkä minun vaan tulee elää siinä toivossa, että Minnillä jossain vaiheessa menee hermot sen verran, että se näyttäisi pennulle “kaapin paikan”, eikä alistuisi tällekkin aivan täysin. Sitä päivää odotellessa.

 

Pentu kotiutuu!!! :)

Viimein koitti se päivä, että pääsin pentua kotiin hakemaan! Työpäivä kesti klo: 14 asti, jonka jälkeen ajoin suoraan kasvattajan luokse. Tätä päivää oli odotettu ja tuskailtu, kuinka aika tuntuikaan pitkälle, mutta nyt se odotus oli ohi ja pentu viimein lähtisi mukanani kotiin!

Kotimatka

Matkaa kasvattajan luota kotiin oli edessä noin 30 kilometriä, jonka taitoimme autoilen. Mieheni toimi kuskinamme ja itse otin pikku neidin apukuskin jalkotilaan ensimatkaa matkustamaan.

Matka meni oikein mukavasti, neiti nimittäin rupesi samantien maate ja painoi silmät kiinni ja alkoi nukkumaan. Siitä oli sitten harmillista neiti nostaa ulos ja herättää, kun matka päättyi.

Ensitapaaminen

Ensimmäinen yö vietettiin vierekkäin nukkuen

Minnin ja pennun ensi tapaaminen meni kuten olin kuvitellut, eli hyvin. Sen verran hyvin Minnin luonteen olen vuosien varrella oppinut tuntemaan, että osasin arvata, että Minni tekee itsestään ns. “keinoemon” pennulle. Ensikohtaaminen tapahtui eteisessä, jossa molemmat jähmettyivät paikoilleen, mutta pian alkoi hännät vihtoa ja jo muutaman sekunnin kuluttua tyttäret juoksivat kämppää ympäri peräkkäin.

Minni kohteliaana “emäntänä” esitteli aivan ensimmäisenä pennulle lelukoppansa ja tietysti myös rakkaimman aarteensa (pentuna kasvattajalta saatu vinkupallo). Tämän jälkeen esittely vuorossa oli Minnin “matala maja”, eli olohuoneen nurkkaan kasattu näyttelyboksi, jota Minni pitää omana makuupaikkanaan. Illan päätteeksi kyllä oma sydän suli, kun tavoitin tyttäret vierekkäin nukkumasta juuri tuolta Minnin “matalasta majasta”.

Kotiutuminen ei siis olisi voinut paremmin mennä!!!

 

Haaveilua, suunnittelua, etsintää… Lopulta etsivä löytää ja haave toteutuu, mutta odotavan aika on kiduttavan pitkä…

 

Ihailua, haaveilua, suunnittelua…

 

Kaikkihan alkoi jo vuosia sitten, kun vanhemman labutyttöni, Minnin (väriltään musta), kanssa kiersin näyttelyissä ja kehän reunalta ihastelin niitä komeita rodun edustajia, jotka nappailivat aina parhaat pystit. Tuolloin kiinnitin huomiota tuohon “harvinaisuuteen”, rodun ruskeisiin edustajiin. Tuohon asti olin tiennyt, että labradoreja on mustia sekä keltaisia/vaaleita, mutta ruskeat edustajat tulivat minulle tutuiksi vasta ajan myötä kehän reunalla.

Noina aikoina mielessäni alkoi pyörimään ajatus siitä kuinka upeaa olisi omistaa myös rodun ruskea edustaja. Joten tuo väri vain sulatti sydämeni ja miellytti silmääni. Kai jokaisella ihmisellä (myös koiraihmisellä) on mieltymyksensä, eikä kaikki voi jokaisen silmää miellyttää. Näin kävi myös minulle.

Aika kului ja lopulta ihastuin ruskeaan labradoriin niin paljon, että aloin julkisesti puhua, jopa vanhemman koirani kasvattajalle, että seuraava perheenijäsen tulee olemaan ruskea labutyttö.

Vuosia kului, eikä sopivaa tilannetta toisen koiran hankkimiselle tullut vastaan. Haaveilin ja ihailin. Lopulta elämäni heitti muutenkin “härän pyllyä” ja päätin “aloittaa kaiken alusta”, jolloin myös päätin, että järjestän asiani niin, että elämäntilanteeni suo mahdollisuuden myös toisen koiran hankinnalle, ja näin kävi!

Lisää haaveilua ja etsintää..

Kun elämäni lopulta oli siinä tilanteessa, että se salli toisen koiran hankinnan, aloin vimmatusti katsella ennalta tuttujen labukenneleiden sivuja, josko joltakulta löytyisi pentue tai olisi suunnitteilla pentue, josta mahdollisesti löytyisi minulle tuo ruskea tyttönen.

Suuret oli odotukset ja vielä suuremmat olivat pettymykset, kun huomasin miten harvinaisia ruskeat labradorin pennut Suomen maassa ovat. Minulle tarjottiin jo tilaisuutta hankkia pentu myös ulkomailta, mutta päätin jättää tuon hankkeen väliin ja katsella vielä rauhassa, jos vaikka sattuisi löytymään se pentu Suomestakin, vaikka se sitten vähän enemmän aikaa ottaisikin…

Etsivä löytää, mutta odottavan aika on pitkä..

2 viikkoisia labuvauvoja

Ja lopultahan siinä niin kävi, että odotukseni ja maltillisuuteni palkittiin!!! Pentu löytyi lähempää kuin osasin kuvitellakaan ja oli vuorossa odottavan pitkä aika.

Omalla kohdallanihan kävi näin, että sain puhelun, jossa minulle ilmoitettiin, että on syntynyt pentue, jossa on ruskeita narttuja ja että minulla on mahdollisuus siitä saada itselleni yksi pentu. Tämä tieto tuli minulle melko pian pentueen syntymisen jälkeen, joten tiesin, että piinaavan pitkä 7 viikkoa olisi edessä ennen kuin pennut olisivat luovutusiässä.

Ensimmäisen kerran kävin pentuja katsomassa kasvattajan luona, kun pennut olivat 2 viikkoa vanhoja, pieniä palleroita. Kovin olivat vielä nukkuvia ja tästä syystä myös hyvin rauhallisia pentuja tuolloin, mutta aivan syötävän suloisia.

Jo ensimmäisellä vierailullani löysin pentueesta itselleni tuon “silmäterän”, jonka ostamisesta aloin haaveilla. Varausta en kuitenkaan vielä tuolloin tehnyt. Perusteena “silmäterän” valinnalle oli niinkin yksinkertainen, että kyseistä pentua ihaillessani ja sylissä pitäessäni tämä nuori neiti näytti minulle kieltään! Ja tämän jälkeen kyseinen pentu näytti minulle kieltään joka ainoa kerta, kun häntä kävin katsomassa.

Tuon pitkän ja piinaavan 7 viikon odotusajan aikana kävin katsomassa pentuja lähes viikoittain (sen ensimmäisen vierailun jälkeen). Olisiko lie yksi viikko jäänyt väliin, mutta sekin ihan siitä syystä, että työvuoroni estivät pääsyni pentulaatikkoon kyseisellä viikolla.

Mutta niin ne viikot vain kuluivat ja lopulta pennut olivat luovutusikäisiä. Hieman ennen tuota aloin suunnitella milloin pennun kotiin voisin hakea, ettei tämän heti ensimmäisinä päivinä tarvitsisi jäädä “yksin” (vanhemman koirani kanssa) kotiin työvuoroni ajaksi. Tässäkin tahtoi tulla vastaan hankaluutensa, mutta lopulta sain sovittua pennun haun päivälle, jolloin pennulla oli ikää 7 viikkoa ja 4 päivää.